Kuukauden lastu (huhtikuu):

RAKKAUDEN KIRJE

I.

Olin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana ollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat juuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos olisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi voinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova, että vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti saanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin vuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen oli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky narisi ja valitti vaivojaan.

—Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni, joka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.

—Enhän minä mitään…

—Vai et mitään?

—Kun on niin vari.

—Eipähän minulla ole vari…

Mutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka minä kärsin.

Minä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.

Se oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli näkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja siellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein itketti.

Eihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut kolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa. Mutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia lapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani, kuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia tunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin ominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin. Heidän sisällistä arvoaan—pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja viimeksi Ida Nymaninkin—en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä olin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan tulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin perustamista.

Mutta nyt olivat olot aivan toiset, nyt seisoin elämäni käännekohdassa, olin tulemaisillani ylioppilaaksi, ja nyt tuli minun sen mukaisesti käyttäytyä ja toimiakin. Tunteeni »tuohon naiseen», joka oli minut valloittanut, eivät olleet hetken hurmausta, vaan ne olivat totiset ja syvät. Joskin minä ihailin hänen sinisiä, sielukkaita silmiään ja hänen pitkää, vaaleaa palmikkoaan, niin perustuivat tunteeni oikeastaan rauhaan hänen otsallaan, arvokkaisuuteen hänen kasvoissaan ja ennen kaikkea tuohon tasaiseen hellyyteen koko hänen olennossaan. En ajatellut häntä iloisena morsiamena, vaan vakavana vaimonani, joka voisi jakaa kanssani kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Ja juuri se, että hän oli minua viittä vuotta vanhempi, juuri se oli parhaana todistuksena siitä, ettei tässä enää voinut olla kysymys tavallisesta lemmen tunteesta. Tämä on kypsyneen miehen totista kiintymistä, tämä on jo syvälle juurtunutta rakkautta, josta riippuu koko hänen tulevaisuutensa ja joka määrää hänen elämänsä suunnan ainaiseksi. Jos hän rakastaa minua, olen pelastettu. Ellei—hyvästi silloin ihanat unelmani rakkaudesta ja onnesta! Minä olen oleva ikuisesti murrettu mies. Minä tunnen sen, että jos niin käy, silloin tulen elämään vain kalpeana haamuna siitä, mikä muuten olisin voinut olla. Te huolettomat, kokemattomat ystäväni, toverini ja veljeni! Te ette ole vielä tulleet elämänne tienhaaraan, te ette tiedä ettekä kenties tule koskaan tietämäänkään, mitä ovat elämän taistelut. Iloitkaa te vain, naurakaa, lyökää palloa lupapäivinä ja nukkukaa—lapset!

Minä en nimittäin ollut ollenkaan varma siitä, rakastaako hän minua. Yksi todistus minulla tosin oli, ja se oli jotenkin hyvä: en tiennyt, että hän ainakaan rakastaisi ketään muutakaan. Hän oli hoitamassa täällä kaupungissa nuorempia sisariaan ja veljiään, joista yksi oli minun luokkatoverini ja paras ystäväni, tietysti. Olin heillä joka päivä, ja hän oli minulle aina niin tasaisesti ystävällinen ja hyvä, ja joka kerta, kun lähdin heiltä, pyysi hän, etten »unhottaisi pois». Mutta ei hänen silmissään kuitenkaan näkynyt mitään erikoista tunnetta. Kenties ei hän aavistanutkaan, että olisin voinut rakastua häneen, kun hän oli niin monta vuotta minua vanhempi. Se on tietysti hienotunteisuutta hänen puoleltaan. Ja sentähden täytyy minun ottaa ensimmäinen ratkaiseva askel, minun täytyy tunnustaa hänelle tunteeni.

Olen jo aikoja sitten päättänyt, että sen on tapahtuminen heti kohta, kun kirjoitukseni ovat onnellisesti suoritetut. Sitä ennen—se olisi ollut väärin häntä kohtaan.

Nyt ne ovat ohitse ja ovat onnistuneet. Illalla on tullut siitä Helsingistä sähkösanoma. Toverini ovat lähteneet lähimpään maataloon punssipulloineen. Mutta minulla on nyt tärkeämpää tehtävää.

Veljeni nukkuu seinään päin, kääräistyään kaikki peitteet ja lakanat ympärilleen. Viereisessä kamarissa kuorsaavat toiset. Tornin kello lyö kaksitoista yöllä. Kaikki on hiljaa. Nyt on tullut otollinen hetki. Nyt tunnen, että se tulee sujumaan. Tänä yönä se on tehtävä. Ja juhlallisin tuntein, kasvot jäykkinä, mutta käsi vähän vavisten, avaan minä laatikkoni. Laatikossa oli lukittu paperilaukku ja laukussa kirjeeni konsepti. Nyt se on puhtaaksi kirjoitettava—punaiselle paperille sinisellä musteella—ja huomenna on se oleva hänen käsissään.

—Mitä sinä siellä taas ratuuttelet? ärähtää veljeni unissaan.

Se ei ole mikään tavallinen rakkauden kirje, sillä tämä rakkauskaan ei ole mitään tavallista rakkautta. Minä en kosi, minä ainoastaan »ilmoitan hänelle tunteeni».

»Minun täytyy saada sanoa sinulle—kirjoitan minä—mitä sydämeni tuntee. Jos voisin, niin minä kätkisin ne, kätkisin ainiaaksi, mutta tunnen, että se ei ole mahdollista. Ehkä kummastut tätä, ehkä loukkaudut ja suutut; mutta jos voit, niin anna minulle anteeksi, ja menköön tämä asia meidän salaisuutenamme hautaan.»

Ja tämän esipuheen jälkeen alan minä selittää hänelle tunteitani. Monta yötä olen tähän työhön menettänyt, mutta sitten siitä on tullutkin kahdeksan sivun pituinen, pieni novelli. Erittäinkin olen ihastunut muutamiin paikkoihin, joihin asetan suurimmat toiveeni ja joiden luulen pitäväni saada hänet lämpenemään, vaikka hän vielä olisikin kylmä.

»Jo silloin, kun viime kesänä olin teidän luonanne siellä maalla, heräsi minussa se tunne, joka nyt on kasvanut voittamattomaksi. Me palasimme järveltä veljesi kanssa. Sinä olit rannassa meitä vastaanottamassa, heilutit meille liinallasi ja huusit hellällä äänelläsi meitä päivälliselle. Olit avopäin, aurinko valaisi kasvojasi ja vaaleanpunaista pukuasi. Olit silloin kuin taivaallisesti kirkastettu—ja se kuva painui siitä hetkestä unhottumattomasti mieleeni».

——»Ehkä erehdyn—ja voihan ihminen niin helposti erehtyä—mutta minusta kuitenkin näytti siltä, kuin en minäkään olisi ollut sinulle aivan yhdentekevä. Kun olimme viinimarjoja syömässä teidän puutarhassanne, niin sinä kutsuit minua luoksesi parhaaseen pensaikkoon, taitoit täyteläisimmän tertun ja ojensit sen minulle pensaan yli. Olisitko tehnyt tämän, ellet olisi minusta vähääkään välittänyt?»

——»Mutta kaikista ihanimpana esiinnyit sinä edessäni silloin, muistatko, Fanny, viime talvena, kun sisaresi oli pienen lapsensa kanssa käymässä täällä luonanne. Sinä otit sen hänen sylistään, pidit sitä niin hellästi ja taitavasti käsivarrellasi, että mieleeni muistui Rafaelin kuuluisa madonna.»——

»Sinun soittosi talvi-iltain hämärässä, kun istuit haaveksien pianon ääressä ja lauloit niitä lauluja, joita tiesit minun rakastavan, en voi sitä sanoin selittää, millaiset tunteet minussa silloin myllertivät, vaikka minun täytyikin istua rauhallisena ja kätkeä epätoivoni riehuvaan rintaani»——

»Mutta nyt sitä en enää voi, minun täytyy saada varmuus. Minä lähden muutaman kuukauden päästä ulos maailmalle, tiemme eroavat, emme kenties enää koskaan tapaa toisiamme. Sanon 'kenties', sillä yksi mahdollisuus vielä on, ettemme iäksi eroaisi. Mutta se mahdollisuus ei ole minun määrättävissäni, vaan se on sinun. Anna se minulle, jos voit, mutta ellet voi, niin sano sekin, sano suoraan ja säälimättä. Sillä varmuus, olkoon se kuinka karvas tahansa, on aina parempi kuin epävarmuus.»

Aamu jo valkeni, kun olin lopettanut puhtaaksikirjoittamisen. Ilman konseptia kirjoitin siihen vielä näin kuuluvan lisäyksen:

»P.S. Jos sinun hyvin käy maailmassa, jota sydämestäni toivon—sillä nyt, kun aamu koittaa ja luonto taas yön jälkeen herää uuteen elämään, tunnen minä, että rakkaudessani ei ole ollenkaan itsekkyyttä—niin pyydän vain, että vaikka et minua rakastaisikaan, et kuitenkaan ajattelisi minua katkeruudella etkä minua tuomitsisi. Ehkemme enää koskaan tapaa toisiamme. Ehkä kohtasimme toisemme eilen viimeisen kerran, kun sinä tulit samalla hetkellä Hiltusen puotiin kuin minäkin olin siellä. Mikä omituinen sattuma! Se oli vain pieni kohtaus, johon et varmaankaan—jos et rakasta minua—pannut sen suurempaa huomiota, mutta joka painui minun mieleeni ja tulee siellä säilymään niinkuin nämä muutkin.—Ka, sinä täällä! sanoit sinä … oletko ostanut jotain? —Olen! vastasin minä, ja ääneni vapisi.—No, mitä sitten'—Sen saat sittemmin tietää.—Milloin saan sen tietää?—Kerran!—Nyt voin sen sanoa: minä olin silloin ostamassa tätä punaista paperia, jolle tämä kirje on kirjoitettu.—Mutta kylliksi nyt… En tahdo sinua kauemmin ikävystyttää. Hyvästi!—Iäksikö hyvästi?»

Kirje on valmis, taitan sen huolellisesti kokoon, suljen kuoren ja kirjoitan siihen: »Neiti Fanny Friberg—käteen.»

Samassa laulaa vastapäätä olevan naapurin kukko ensimmäisen sävelensä ja kello kirkon tornissa lyö kolme. Vetäisen ikkunan kiinni ja laskeudun levolle niinkuin kuolemaan tuomittu, joka huomenna viedään mestauslavalle ja joka juuri on kirjoittanut viimeisen tahtonsa.

II.

Seuraavana aamuna—joka oli sunnuntai—oli taivas pilvessä ja ilma kostea, vaikkei satanut. Meillä oli murakoita potaattihaudikkaita aamiaiseksi, kotoa tuotua nuorta piimää ja tuoretta pannurieskaa. Olin yhä vielä juhlallisella tuulella ja söin synkästi ja koneellisesti. Mutta veljeni olivat aamuvirkeitä ja rupesivat tekemään kiusaa.

—Sitä se on merkillinen mies tuota … yökaudet se valvoo ja kirjoittaa mitähän kirjoittaneekin … eikö tehne rakkaudenkirjettä, koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?

—Kuka sinulle on sitä valehdellut?

—Hiltusen puotipoika sanoi.

—Se ei ole totta!

—Sitä Fribergin Fannyako sinä?

—Suus kiinni!

Hoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:

—Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.

Siihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.

Se olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä odottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin issikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie tämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta meteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään, seisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei olisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän kysäistä: »Keneltä on tämä kirje?» Siltä ja siltä, voisi issikka vastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei kysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata kirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta epäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri kuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin palauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä ne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi kirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on tullut.

Ei sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan käteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin hänelle? Niinkö, että: »Tässä olisi minulta sinulle kirje?» Ei se sovi. Jos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä liikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?

Yht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat joskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että se on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen mukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.

Mutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon. Veli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja minun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje taskussa kotiin päivälliselle.

En saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän ohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun raosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä tietysti ne jäävät sinne koko illaksi.

Kaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa vaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin, nauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia iloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole aavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan… Ja yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo hämärtää. Se Fannykin … mitähän sillä nyt on niin hauskaa naurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta, heittäyn vuoteelleni ja olen onneton.

Seuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva—sanoin minä— lukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen ironia—hymähdän minä katkerasti—ratkaista probleemeja, kun elämän suurin kysymys odottaa ratkaisuaan!

Eikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun vain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa vakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta vasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken. Milloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja niitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen ympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa, milloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se hyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos rakastaisi minua. Mutta rakastaakos se—? Ja jos joskus olisin nopealla käden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä tieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti olen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo tarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala nielemättä. Huomenna nielaisen … mutta kurkkuun se jää huomennakin.

Kului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin kirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori alkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta piti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.

Ei käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut vielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä. Veljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan sohvan kannelle toiseen huoneeseen.

III.

Lukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta tunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen paperiin—kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.

Kaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet toimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä —yhtenä kaikkein synkimmistä—kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta hänen kasöörikseen.

Hän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä! Ilmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä ennen huomannut!

»Oi terve pohjola, isäimme onnela!»—laulan minä pukeutuessani ja riennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.

Hän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on hänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!

—Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa … käännypäs … se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.

Saan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen ylleen.

—Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle:—
Ole hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.

Nyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana tulee se tapahtumaan!

Ei koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme pienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita paperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän yhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: »Teidän onnellanne!» ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin kenenkään muun.

Aika kuluu kuin huumauksessa. Franseesi on alkanut, ja me olemme asettuneet premieerille, kahden hengen istuttavalle pienelle sohvalle.

Ensimmäinen vuoro on jo ohitse enkä ole vielä saanut sitä sanotuksi. Mutta onhan vielä kolme vuoroa jälellä. Olen ostanut arpoja minäkin ja lahjoitan ne hänelle. Hän voittaa komean lamppumaton, mutta ei tahdo sitä ottaa.

—Mutta se on sinun!

—Ei, ei, en minä ota.

Toinen vuoro alkaa. Astun, onneton, hänen helmalleen, ja hän rientää naisten pukuhuoneeseen sitä laittamaan. Saan istua koko sen väliajan yksin sohvalla.

—Suo anteeksi, sanoo hän tultuaan, ja me aloitamme kolmannen vuoron. Ei hän näytä suuttuneelta, Jumalan kiitos, hymyileekin, kun karkelemme vastakkain. Mutta minä tanssin kuin tulisilla hiilillä, sillä nyt ei ole kuin yksi väliaika jälellä ja nyt sen täytyy tapahtua. Enkö voisi ehkä jättää sitä siksi, kun menemme yhdessä kotiin? Ei, se ei ole enää mahdollista, veli voi tulla mukaan!

Hän istuu tuossa syrjin minuun ja leyhyttelee viuhkallaan kuumuutta pois poskiltaan. Sekondi on lattialla yhtenä epämääräisenä mylläkkänä. Tuossa tuokiossa ne ovat lopettaneet ja neljäs ja viimeinen vuoro alkaa.

Nyt tai ei milloinkaan!… Se on jo rinnassa, se nousee kurkkuun ja kuristaa sitä kuin rautakouralla, alkaa jo painua alas, mutta silloin teen minä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, päätäni huimentaa, enkä tiedä, mitenkä … mutta silloin se on jo sanottu!

—Vai niin, sepä hauskaa … onko sinulla se täällä mukanasi?

Täälläkö? … on … ei … mitä sanon minä … se on palttooni taskussa … minä annan sen, kun mennään…

—No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli minut aivan unohtanut.

—Galopaad! komennetaan.

Nyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!

Minä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.

—Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää häntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla, seinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot. Vapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia, kainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan ja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin ainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä, olenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin minä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää tännepäin kädestä käteen!—Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu kuin pyörryttäisi.—Promenaad!—Avanssee! Retiree!—Ei, ei! Kaikki on ehkä menetetty!—minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja jäykistyn.

Mutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.

—Voitko pahoin?

—Kuinka niin?

—Olet aivan kalpea.

—Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.

Tanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien hänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;

—Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.

—Kuinka niin?

—Ilman vain … en aio enää koskaan tanssia.

—Et koskaan?

—En koskaan.

Hän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni, mutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle—sen harmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:

—Tässä se onkin … minä en muistanutkaan … sisareni kirje … ja näen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.

Lattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton erämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia naamoja ja jotain valkeata ja mustaa.

Vähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon juoda tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran kalkin. Sillä miksi minä, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu olemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen harmaan paperin!

—Oletko nähnyt Hermannia?

Se on hänen veljensä ääni, joka kysyy.

—Täällä hän oli juuri vast'ikään, vastaa joku toinen.

—Ka, täällähän sinä oletkin … kuule, sinullahan on meidän avain?

—Menetkö jo pois?

—En minä … vaan Fanny sanoi voivansa pahoin ja pyysi itseään saattamaan … mutta kyllä minä tulen pian takaisin.

Hyvä kaikki! Hän voi pahoin ja tahtoo veljensä saattamaan.

Olisin ehkä ollut »ikuisesti murrettu mies, vain kalpea haamu siitä, mikä muuten olisin ollut», ellei hän olisi minua pelastanut. Sillä seuraavana aamuna sain häneltä oman kirjeeni takaisin ja sen mukana seuraavat rivit: »Kyllä olet sen itsekin huomaava, kun oikein ajattelet, että se, minkä olet tehnyt, on hyvin lapsellista.»

Lapsellista! Minunko rakkauteni, minun suuri ja syvä ja miehekäs rakkauteni—lapsellista? Sillä laillako hän oli kirjeeni käsittänyt?…

Hän säälitti minua.

Juhani Aho: Lastuja, toinen kokoelma WSOY, 1892

Maaliskuun lastu oli "Miten tahtoisin elää ja miten kuolla" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta vuodelta 1896.

Helmikuun lastu oli "Tuomiokello" Juhani Ahon neljännestä lastukokoelmasta vuodelta 1899.

Tammikuun lastu oli "Tuiskuttaisit lunta, talvi" Juhani Ahon neljännestä lastukokoelmasta vuodelta 1899.

Joulukuun lastu oli "Joulu" Juhani Ahon toisesta lastukokoelmasta vuodelta 1892.

Marraskuun lastu oli "Hääpäivä" Juhani Ahon ensimmäisestä lastukokoelmasta vuodelta 1891.

Lokakuun lastu oli "Uudisasukas" Juhani Ahon ensimmäisestä lastukokoelmasta vuodelta 1891.

Syyskuun lastu oli "Syysmyrsky" Juhani Ahon toisesta lastukokoelmasta vuodelta 1892.

Elokuun lastu oli "Kosteikko, kukkuka ja saari..." Juhani Ahon ensimmäisestä lastukokoelmasta vuodelta 1891.

Heinäkuun lastu oli "Naimajuttu" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta vuodelta 1896.

Kesäkuun lastu oli "Kujeelan Matti" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta vuodelta 1896.

Toukokuun lastu oli "Kevätkylmät" Juhani Ahon toisesta lastukokoelmasta vuodelta 1892.

Huhtikuun lastu oli "Isäntä ja mökkiläinen" Juhani Ahon ensimmäisestä lastukokoelmasta vuodelta 1891.

Maaliskuun lastu oli "Kevään kevät" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta vuodelta 1896.