Juhani Ahon kirjallinen tuotanto

 

Juhani Ahon tuotanto mm: hänen ensimmäinen kirjallinen työnsä oli kertomus Siihen aikaan kun isä lampun osti (1883). Romaani Rautatie (1884) eli kertomus ukosta ja akasta jotka eivät olleet sitä ennen nähneet, tekee Ahosta kirjailijan.  Papin tytär (1885) - nuoren tytön kipeä kasvukertomus.  Yksin (1890) - miehen matka itseensä.  Papin rouva (1893) - sukeltaa naisen sieluun.  Panu (1897) - historiallinen romaani.  Juha (1911) - myöhäistuotannon helmi.  Rauhan erakko (1916) - tulee sodan keskelle.  Ahon viimeinen teos on Muistatko -? (1920).

Ensimmäinen kokoelma lyhyitä kertomuksia, LASTUJA, ilmestyi vuonna 1891.  Aho kirjoitti kaikkiaan kymmenkunta lastukokoelmaa.  Ne muodostavat suuren - ja monimuotoisen osan Juhani Ahon tuotannosta.  Viimeinen lastukokoelma Lohilastuja ja kalakaskuja (1921) on suomalaisen kalastuskirjallisuuden klassikko.

Luettelo Juhani Ahon kirjallisesta tuotannosta on esitetty sivulla 'Juhani Aho' (klikkaa yläpalkista).

 

Seuraa meitä FACEBOOKissa: 

Viimeisin: AIKAMATKOJA MENNEISYYTEEN - Pirkko Soinisen sanataideteokset Aholassa.  Hänen teoksiin pääsee tutustumaan Aholassa vielä syyskuun ajan.Kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin entinen taiteilijakoti AHOLA on avoinna ti - su klo 10-17.osoitteessa Sibeliuksenväylä 57, Järvenpää.

https://www.facebook.com/juhaniahonseura

 

VENNY SOLDAN-BROFELDT JA EERO JÄRNEFELT KOKOELMANÄYTTELY JÄRVENPÄÄN TAIDEMUSEOLLA

Järvenpään taidemuseolla avautui pysyvä kokoelmanäyttely toukokuussa 2023. Museolla on Suomen kattavin kokoelma Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jäsenten Juhani Ahon puolison Venny Soldan-Brofeldtin (1863-1945) ja Juhani Ahon ystävän Eero Järnefeltin (1863-1937) taideteoksia.  Molempien taiteilijoiden syntymästä tulee kuluneeksi 160 vuotta tänä vuonna.  Kokoelmanäyttelyssä taiteilijoiden teokset kuljettavat Tuusulanjärvelle, taiteilijakoteihin, meren äärelle, Kolille ja matkoille Pietariin ja Pariisiin.  Yleisö on osallstunut teosten valintaan äänestämällä ja mukana näyttelyssä ovat myös yleisön suosikit.

Yleisöpastukset näyttelyyn joka sunnuntai klo 13.00.  Näyttely avoinna (3.5.2023-31.12.2028) ti-su klo 10-17.  Järvenpään taidemuseo. Kirjastokatu 8, Järvenpää. Lisätietoja: https://www.jarvenpaantaidemuseo.fi

HUOM. Juhani Ahon Seuran verkkosivujen otsikkokuva on Eero Järnefeltin laveeraus Juhani Ahosta.

Kuukauden lastu: Ilkityö

Juhani Ahon muotokuvan maalasi
Venny Soldan-Brofeldt vuonna 1891.

Ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija

 

Juhani Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Häntä on pidetty leimallisesti kansallisena kirjailijana ja modernin kirjasuomen kehittäjänä, mutta samalla hän oli 1800-luvun lopun eurooppalaisen modernismin edustaja ja tavoitteli kansainvälistä yleisöä. Kirjailijantyön ohella Aho toimitti lukuisia lehtiä sekä käänsi kirjallisuutta suomen kielelle. Viimeisin loistava suomennos on belgialaisen nobelistin Maurice Maeterlinckin (1862-1949) satunäytelmä 'Sininen lintu' (L'oiseau bleu 1908), WSOY 1921. 

Juhani Ahon Seura ry:n tarkoituksena on tehdä tunnetuksi Juhani Ahon tuotantoa ja elämää. Seuran pyrkimyksenä on myös herättää kiinnostusta Ahon kotiseudulta ja Pohjois-Savosta syntyisin olevien kirjailijoiden ja taiteilijoiden tuotantoon.

Seura järjestää kirjallisuusiltoja, keskustelutilaisuuksia ja retkiä.

Seuralta voi anoa avustusta Juhani Ahoon liittyvien projektien rahoitukseen.

 

Kansainvälinen Juhani Aho

Juhani Aho oli oman aikansa kansainvälisesti tunnetuin suomalainen kirjailija, jonka teoksia käännettiin eri kielille jo 1800-luvun lopulla. Hän on myös ajankohtainen, sillä viime vuosina hänen romaaneistaan on julkaistu useita tuoreita käännöksiä:

  • 2005 englanniksi Juha, Juha, kääntäjä Richard A. Impola (Aspasia Books)
  • 2011 viroksi Yksin, Üksikääntäjä Ants Paikre (Loomingu Ramatukogu)
  • 2012 englanniksi Rautatie, The Railroadkääntäjä Owen Witesman (Norvik Press)
  • 2012 hepreaksi Juha, Juhah, kääntäjä Raimo Saari (Poalim)
  • 2013 ranskaksi YksinSeul, kääntäjä Bénédicte Villain (Rivages)
  • 2014 italiaksi Panu, Panu, kääntäjä Marcello Ganassini di Camerati (Vocifuoriscena)
  • 2020 kiinaksi Papin tytär, kääntäjä Ni Xiaojing (China International Radio Press)

Karjalan kielellä ovat ilmestyneet Ludmila Markianovan on kääntäminä Juha (2010), Rautatie, Raudutie (2013) ja Lastuja Lastuloi (2013).

Kuukauden lastu (syyskuu):

 

ILKITYÖ.

Louhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala alavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille, makaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi paistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä ja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa liikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia epäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.

Vanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on tapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä tunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut kaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli eukon.

Oli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten aikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien rinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi apua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken kesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja itse luita järsiä. Eikä sillä hyvä—kuinka monta kertaa lieneekään saanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä palkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä vastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat alkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut samassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta kaikota.

Eilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha Repo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu luolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman oma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut ja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja poistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan moisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat kyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa heidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi mihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt lopullisen pesäeron—on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia ystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.

Kirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo, joiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa telminyt, niskasta kanneksinut…

Silloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai hänet pystyyn kavahtamaan—kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä nopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa rävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi siitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta korven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat, tuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä kivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä loittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon kauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen kukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.

Hännänpää liikahti salamyhkäisesti … entäpä jos nyt löytävät luolan ja penikat?

Torvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien edessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut, pitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!

Mutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja luolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua katosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat, eivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä nähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori … ja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän nyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi sentään pieni pöläytys ollut haitaksi.

Yht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä. Hän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä eilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa metsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja kivisen mäen rinteessä haihtuneet.

Hän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei saanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan kääntyneet.

Silloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman nopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi silmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja kuonoon… Siellä ne ovat, sieltä tulevat … ja pitkiä laukkoja tehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön suojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on sitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat taas liian likelle…

Kuului uikahdus, kuului toinen … ei ollut aikaa enää enempään miettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain kintereillä kiljuessa.

Sen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde entisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet varmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista. Saatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean käänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa, oikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä kuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin kukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä pitkin.

Eihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin vielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät yhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa makuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin punotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle, otti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi rinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti yht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat jättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät vereksille jälille.

Vanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien haukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän kuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle puolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä vereksille maille.

Ne olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita, karjan porkkaamia savisia teitä,—ja yhä heikommin kuului haukunta. Mutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa oleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä palometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä haistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja rytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon. Jos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka oli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti livistää tiehensä.

Läähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella koiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti haukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä kuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat raukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa. Kaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa rauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa kuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät olisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään tehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä hengissä pääsen … ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä kurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.

Siinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä, niinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun pääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain liikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta taholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin tuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat vielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut aikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä, täytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli koirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät enää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski, vesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa tulleen.

Koirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa turvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin nämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse ennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan hännänpää jo katajikossa.

Pitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo sentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan näreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen oli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt ottaa vainu avukseen, ja se viivytti.

Mutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta kankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.

Silloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa kohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa heitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.

Koirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa pesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana, hänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat jälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan, ja silloin hän…

Mutta eukko ja penikat?

Vaan ehkeivät olekaan enää siellä, luultavasti ovat jo muille maille loitonneet … mutta jos ovat, niin olkoot…

Vanhan Repolaisen silmä välähti ja hännänpää heilahti kuin kissan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Kohottaen vähän toista takajalkaansa painoi hän merkin luolan suulle hyvästiksi ja ohjaukseksi koirille ja solahti sisään.

Kun hän hetken päästä kurkotti kuonoaan salareiästä toisella puolella ahon, lähellä metsän rantaa, näki hän koirien vimmatusti pesän aukkoa penkovan. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun molemmat koirat seisoivat päällään kaivamassaan kuopassa, luiskahti hän ulos piilostaan, hiipi maha matalana metsään ja lähti sen suojaan päästyään piirtämään kukkulaa kohden, josta koirat olivat hänet ensiksi tavanneet, mutta jonne ne nyt eivät enää tule häntä seuraamaan. Sillä luolan läpi juostessaan oli hän saanut selville, ettei repoakka sikiöineen ollutkaan sitä jättänyt.

Korkean kivensä päältä hän voi nähdä ja kuulla kaikki, mitä pesän luona tapahtui. Kun metsästäjät olivat saapuneet paikalle ja vähän aikaa siinä häärineet pesää palavilla seipäillä sorkkien, karkasi repoakka pesän suusta ulos ja kellistyi selälleen koirien alle. Yksi metsästäjistä tarttui sitä takajalkoihin ja olkansa yli heilauttaen paiskasi pään kantoon, nakaten sen sitten hervotonna luotaan. Vanhaa Repolaista puistatti sitä nähdessä … noinhan olisi voinut hänenkin käydä. Koirat härisivät yhä pesän aukossa, ja vähän päästä vedettiin sieltä ulos yksi penikoista ja lyhyt rääkäisy ilmaisi isälle hänen henkensä lähdön. Isä syytti mielessään emoa, joka ei ollut sikiöilleen sen varmempaa suojaa hankkinut. Toisen ja kolmannen penikan kävi samalla lailla, ja rinnakkain asetettiin ne riviin aholle. Vanha Repo makasi jäykkänä kivellään saamatta silmiään aholta ja voimatta enää olla itseään ilkityöstä syyttämättä. Eihän se noin, jos hän ei pesään mennyt… Heikosti hän koetti puolustautua sillä, että jos eivät olisi riitaa rakentaneet … olihan se siis heidän oma syynsä…

Neljäs ja viimeinen penikka sorkittiin esille. Se pääsi irti, lähti pakoon, oli jo vähällä pelastua, kun toinen koirista saavutti hänet, iski niskaan ja heitti selkänsä yli korkealle ilmaan, josta pudottuaan ei lapsi enää jäsentä liikauttanut. Mutta ennen kuolemaansa ehti se päästää huuliltaan niin surkean parkaisun, että Repolaisesta oli, niinkuin olisi koko avara metsä siitä vavahtanut.

Silloin irtautui vanhan Revon rinnasta pitkä, valittava, katuva ulvahdus tyyneen syysilmaan. Mutta samassa hän säikähti omaa ääntään, ja varomattomuuttaan pelästyen loikkasi hän alas kiveltään ja katosi metsään häntäänsä koipien välissä viistättäen. Eikä ole vanhaa Repolaista sen koommin niillä mailla näkynyt.

 

Juhani Aho: Lastuja: kolmas kokoelma. WSOY, 1896. Tämä lastu on myös kokoelmassa Juhani Ahon ELÄINLASTUJA (Suomalaista kirjallisuutta kouluille IX, WSOY). Muut eläinlastut kokoelmassa ovat: Hula; Hektor II; Mullikka; Varikset; Ystävä, joka petti; Laululintuja; Kukitettu ja Kaukana ja korkealla.

 

Elokuun lastu oli "Metsäpolku" Juhani Ahon neljännestä lastukokoelmasta, 1899 WSOY.  Lastu houkuttelee poikkeamaan isolta tieltä.  Näitä polkuja kertyy onneksi vieläkin, kunhan vain lähtee niitä etsimään.

Heinäkuun lastu oli "Unholaan" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta, 1896, WSOY,  Lastu kertoo kesäisestä  purjehdusretkestä.