Kuukauden lastu (marraskuu):

LAIVA LUMIMYRSKYSSÄ

On ankara lumimyrsky, välistä peittyy meri ja taivas sakeaan sumuun, välistä pyyhkäisee myrsky lyhyeksi hetkeksi pois pilvet, jolloin vilahtaa kirkasta taivasta ja joku tähti tulee näkyviin. Laiva keinuu aalloilla laitatuulessa, joka puhaltaa ulkoa pimeältä ulapalta ja murtaa tuon tuostakin aallot vihaiseksi vaahtopäiksi vedenalaisilla salakareilla.

Luotsi kulkee kahakäteen ahtaalla komentokannella ja tähystelee huolestuneena milloin kallioita ja kareja, milloin taivasta. Hän ajattelee ääneensä:

Mikä ihme tässä on? Onko tässä joitakin uusia salaisia merivirtoja, joita en tunne? Onko vika peräsimessä, vai onko se kompassissa? Vai onko koko laiva loihdittu?

Luulinhan tuntevani reitin, jota olen satoja kertoja ennen kulkenut lumimyrskyssäkin ja päässyt siitä onnellisesti ulos. Pitäisihän minun löytää umpisilmässäkin väylä ja osata ulkoa merkit ja maat. Väylähän on se vanha kuninkaanväylä, ja merkit ovat olleet ammoisista ajoista paikoillaan niemien nenissä ja kallioiden kärjissä. Olen jo kauan turhaan tähystellyt. Onko joku tahallaan hävittänyt reimarit, vai myrskykö ne on vienyt? Onko se lumi, joka tekee maat tuntemattomiksi? En tunne ainoatakaan kiveä enkä kalliota, ja maat ovat muodoltaan oudot ja oudoilla paikoilla. Olen varmaankin tullut väärille vesille…

Ainoa, minkä erotan lumipyrystä, on suuri matala manner tuulen alla, jonne myrsky minua kantaa yhä lähemmä. Ei se vain liene se Pahanrannan maa, kaikkien merenkulkijain kauhu ja monen merimiehen hukka. Mutta johan minun olisi aikoja sitten pitänyt olla siitä ohi, jo sen viimeisestä niemestäkin. En voi ymmärtää tätä muuten, kuin että olen jollakin selittämättömällä tavalla kantautunut kauas kaakkoon suunnasta, joka oli asetettu lounaaseen. Muuten olisi minun pitänyt jo heti puolenyön jälkeen olla selvillä vesillä.

Mutta kuinka se on voinut tapahtua? Olenhan koko ajan ohjannut kompassin mukaan. Olisiko se ruvennut näyttämään väärin? Olisimmeko ehkä kulkeneet sen paikan yli, jossa se suuri uponnut rautainen sotalaiva makaa meren pohjassa? Vai olisiko joku ilkiö pistänyt raudanpalan kompassiini? Semmoista on ennenkin tapahtunut—tällekin laivalle. Ehkä ovat laiminlyöneet tarkastaa kompassiaan satamassa?

On siinä nyt vikaa laivan päällystössäkin. Isännistö vitkastelee tavallisuuden mukaan ja lähettää lastin vasta viimeisellä hetkellä. Kapteeni on vanha siivo nahjus, joka ymmärtää paremmin kauppa-asioita kuin merenkulkua. Molemmat perämiehet pyrkivät hänen sijalleen, kadehtivat toisiaan, koettavat tehdä toisilleen salaista kiusaa kaikissa satamissa, kallis aika kuluu joutavissa kajuuttakiistoissa, ja sitten täytyy lähteä yön selkään, olipa ilma millainen tahansa. Onhan luotsi laivalla, valan tehnyt ruunun luotsi, luotetaan häneen ja— syytetään häntä. Jos laiva ajaa karille, maksaa vakuutusyhtiö lastin ja laivan, pelastusyhtiö saa hyvää ansiota, päällystö kirjoittaa kauniin meriselityksen, jossa jokainen pesee kätensä, mutta luotsi erotetaan virastaan, ja laivan miehistö menettää leipänsä.

Yhä kiihtyy myrsky! Tuossa oli taas kari. Kaikkialla murtuu meri vedenalaisiin matalikkoihin. On ihme, jos tästä kunnialla selvitään…

Kun voisi edes hiljentää vauhtia, voidakseen tarpeen tullessa pikemmin pysähyttää! Mutta silloin kantaisi myrsky maihin. Lienee sittenkin parasta… (Hän puhelee jotakin ruorimiehen kojuun, asettuu sitten keskelle komentokantta, puristaen kahden käden kaiteesta.) Hän luulee olevan parasta kääntää vastatuuleen, suoraan ulapalle. Hän on ehkä oikeassa … niillä on mainio vaisto noilla vanhoilla merimiehillä, vaikka eivät ole mitään tutkinnoita suorittaneet. Enhän tunne tätä väylää paremmin kuin sitäkään: vaara on siellä sama kuin täälläkin. Siellä on kyllä merenkäynti suurempi, mutta onhan etu se, että kokka on tuulta vasten.

Saattaahan siellä mastot ja lipputangot mennä, ja kansilasti, nuo tyhjät tynnyrit, ehkä täytyy uhrata, mutta (hymähtää ivallisesti) saavathan jotakin mantereen rantalaiset—pahimpaan nälkäänsä! Laiva kyllä kestää, kokka on lujaa tekoa, laidat ovat sitkeät ja kone voimakas. Turvallisempaa on jyskyttää aallokossa vaikka paikoillaankin kuin ajaa täyttä vauhtia salakarien keskessä. Kunniakkaampaa on upota selvällä vedellä kuin ajautua oudoille rannoille. Ehkä saamme aamupuoleen jonkin tähdenkin näkyviin, niin että taas saamme suunnasta vihiä. Tähdet ovat aina olleet merenkulkijain varmimpina viittoina. Huomenna kierrämme Pahantahdon niemen ja ohjaamme Hyväntoivon saaren majakkaa kohti. Minä luulen, että ruorimies on oikeassa… Ruori ympäri! (Laiva kääntyy hiljalleen vastatuuleen. Aallot huuhtovat sitä kokasta perään. Välistä vaipuu se näkymättömiin, välistä keikkuu korkealla laineiden harjalla. Masto murtuu, lipputanko taittuu. Kansilasti vyöryy mereen, joka raivoisasti nielee sen kiljuvaan kitaansa. Taivas kirkastuu hetkeksi, ja tähti tuikahtaa pilvien lomitse.)—Minä luulen, että pahin vaara on torjuttu—täksi kerraksi.

Juhani Aho: Katajainen kansani ja muita uusia ja vanhoja lastuja vuosilta 1891 ja 1899. WSOY, 1899. 

Lokakuun lastu oli "Kaukana ja korkealla" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta, 1896, WSOY. Se kertoi muuttolintujen lähdöstä.

Syyskuun lastu oli "Ilkityö" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta, 1896, WSOY. Se kertoo surullisen tarinan Kettu Repolaisesta.

Elokuun lastu oli "Metsäpolku" Juhani Ahon neljännestä lastukokoelmasta, 1899 WSOY.  Lastu houkuttelee poikkeamaan isolta tieltä.  Näitä polkuja kertyy onneksi vieläkin, kunhan vain lähtee niitä etsimään.

Heinäkuun lastu oli "Unholaan" Juhani Ahon kolmannesta lastukokoelmasta, 1896, WSOY,  Lastu kertoo kesäisestä  purjehdusretkestä.