Kuukauden lastu: Juhannus
 Juhani Ahon muotokuvan maalasi Venny Soldan-Brofelt vuonna 1891. |
Ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija
Juhani Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Häntä on pidetty leimallisesti kansallisena kirjailijana ja modernin kirjasuomen kehittäjänä, mutta samalla hän oli 1800-luvun lopun eurooppalaisen modernismin edustaja ja tavoitteli kansainvälistä yleisöä. Kirjailijantyön ohella Aho toimitti lukuisia lehtiä sekä käänsi kirjallisuutta suomen kielelle.
Juhani Ahon Seura ry:n tarkoituksena on tehdä tunnetuksi Juhani Ahon tuotantoa ja elämää. Seuran pyrkimyksenä on myös herättää kiinnostusta Ahon kotiseudulta ja Pohjois-Savosta syntyisin olevien kirjailijoiden ja taiteilijoiden tuotantoon. Seura järjestää kirjallisuusiltoja, keskustelutilaisuuksia ja retkiä. Seuralta voi anoa avustusta Juhani Ahoon liittyvien projektien rahoitukseen.
Kansainvälinen Juhani Aho
Juhani Aho oli oman aikansa kansainvälisesti tunnetuin suomalainen kirjailija, jonka teoksia käännettiin eri kielille jo 1800-luvun lopulla. Hän on myös ajankohtainen, sillä viime vuosina hänen romaaneistaan on julkaistu useita tuoreita käännöksiä:
- 2005 englanniksi Juha, Juha, kääntäjä Richard A. Impola (Aspasia Books)
- 2011 viroksi Yksin, Üksi, kääntäjä Ants Paikre (Loomingu Ramatukogu)
- 2012 englanniksi Rautatie, The Railroad, kääntäjä Owen Witesman (Norvik Press)
- 2012 hepreaksi Juha, Juhah, kääntäjä Raimo Saari (Poalim)
- 2013 ranskaksi Yksin, Seul, kääntäjä Bénédicte Villain (Rivages)
- 2014 italiaksi Panu, Panu, kääntäjä Marcello Ganassini di Camerati (Vocifuoriscena)
- 2020 kiinaksi Papin tytär, kääntäjä Ni Xiaojing (China International Radio Press)
Karjalan kielellä ovat ilmestyneet Ludmila Markianovan on kääntäminä Juha (2010), Rautatie, Raudutie (2013) ja Lastuja Lastuloi (2013).
Kuukauden lastu:
JUHANNUS
Juhannus!—
Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa, jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se melkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi…
Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.
En ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.
Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä, epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut, kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan kanssa taistellen synnyttänyt.
Se kylmä, sydämetön, järkevä juhannus … mistä on se saanut sen maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?
Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme nähdä ja kokea—uskomme ihanteisiimme!
Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se on olemassa, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä päivänä esiintyy oikeassa valossaan.
Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään, toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän on nähtävä ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä seisomassa edessämme.
Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat vuorilleen muistelemaan niitä ihania aikoja, jolloin länsi oli maata lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt heille vuoden ihanimman aamuauringon.
Juhani Aho: Lastuja: kolmas kokoelma. WSOY, 1896.